Ei mitään vieläkään kumeista eikä vitamiinihullusta.
Pari vuotta avioeroni jälkeen pohdiskelen; rakastiko X- puolisoni minua ja kuinka monta vuotta sitten siitä on aikaa kulunut, kun hän rakasti.
Raastavinta tässä on se, että ainakin kuvitelmissani uskon rakastavani häntä vieläkin, kuten olen aina tehnyt.
Osoittaakseni rakkautta, en ole aina tehnyt parhaita valintoja, yhteisen rakkauden kannalta mutta ehkä sen kannalta, että olisin saanut rakkautta - tekoni tulevat ymmärrettäviksi.
Siinä kontekstissa valinnat olivat parhaita, vaikka ne järkevästi ajatellen lähinnä nyt tuntuvat mielipuolisilta - ajattelen saatua rakkautta tai sitä miten valinnat ovat toimineet.
"Don Quijoten" hulluus kiinnostaa enemmän kuin useimpien "järkevyys", surullisen hahmon ritarissa oli jotain todellista - ihmistä, jopa hänen hevosensa Rocinante, tai hevosenluuska - harva tulee ajatelleeksi, että hänen aseenkantajansa Sancho edusti "järkevää" ja laskelmoivaa tapaa ajatella. Kuka haluaa sellaisen elämän. Sellaisessa maailmassahan me jo elämme.
Sanon - pitäkää hulluutenne, se voi olla ainoa mitä teillä on.
On hyvä olla joustava ja ymmärtää toisen liikehdintää ja valintoja - niin ettei kiirehdi määrittelemään sanomaa - vaan pyrkien samalle viivalle. Jos hyvin käy; voi hypätä toisen kaulaan ja rakastaa tätä sellaisena kuin hän on - antaa hänelle arvon ja ottaa vastaa rakkauden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti